Monesti Vierellä
2023-09-17 16:54:49 UTC
Melko iäkäs omaiseni (miespuolinen) tuotiin Joensuusta keskussairaalasta tehostetun valvonnan osastolta kotikuntansa Lieksan terveyskeskuksen vuodeosastolle. Hänellä oli aivosairaus, joka oli ollut (määritettynä) alle kaksi viikkoa. Hänet oli leikattu Kuopiossa KYS:ssa. Joensuussa erikoislääkäri sanoi, että omaiseni tulee todennäköisesti pian menehtymään. Lieksan vuodeosastolle menin omaiseni luokse Joensuusta-tuomisen päivän illassa. Hän makasi selällään vuoteessa. Hänen käytöksensä oli samanlaista kuin Joensuussakin. Ajoittain hän elehti tai ilmehti eloisastikin ja ajoittain sanoi yksittäisiä sanoja käheällä äänellä. Vaikutti siltä, että sairauteensa ja tilaansa nähden hänellä oli suhteellisen hyvä olla. Mutta enää hänellä ei ollut jaloissaan hierovia ilmatäytteisiä pusseja, jollaiset olivat Joensuussa ja sitä ennen Kuopiossakin. Seuraavassa päivässä aamupäivässä menin jälleen vuodeosastolle omaiseni luokse. Huoneessa oli myös henkilökuntalainen, joka oli pukeutunut pukuun, jonka väritys oli muutamia harmaan sävyjä, ehkä mustaakin. En koskaan aikaisemmin ole nähnyt hoitajalla enkä lääkärillä sen väristä pukua. Kädessään hänellä oli piikki-ruisku, omaiseni käsivarressa oli uusi laastari. En varmuudella muista, oliko omaisella nesteytys iltayöllä, mutta ainakaan aamupäivällä nesteytystä ei ollut. Todennäköisesti ei ollut iltayölläkään. Ihmettelin ääneen nesteytyksen puuttumista. Siihen harmaapukuinen kiirehti vastaamaan, että omaiseni hoitotahdosta johtuvasti hänelle ei enää anneta TEHOHOITOA. Jokaisella ihmisellä on oikeus ja tarve saada riittävästi vettä (kunhan henkilö ei liikaa vaarannu veden saamisesta), onpa tuo ihminen terve tai sairas, hyvissä voimissaan tai lähellä loppuaan ja onpa hänen hoitotahtonsa kummansuuntainen tahansa tai ei ole ilmaissut hoitotahtoa. Kenenkään ei pidä joutua eikä olla vaarassa joutua kuivumaan huonokuntoisemmaksi eikä kuoliaaksi. Aamupäivällä omaiseni käytös oli aivan erilaista kuin vielä iltayöllä: hän vain makasi aivan tönkön näköisenä yhdessä ja samassa asennossa selällään ja hengitti erittäin vaivalloisesti ja raskaasti; muistelen, että silmät olivat auki, mutta tuijottivat aivan liikkumattomina ylöspäin. Tuossa yhdessä ja samassa asennossa ja tilassa hän makasi koko aamupäiväisen käyntini ajan, joka kesti useita tunteja ja kesti iltapäivän puolelle. Harmaapukuinen sanoi jossakin välissä, että omaiselleni annetaan enää vain yhtä lääkettä, tarvittaessa, jos on kipuja, ja sitä lääkettä VOIDAAN ANTAA MITEN PALJON TAHANSA. Ihmeteltyäni ääneen, että ei kai miten paljon tahansa, vastasi, että MITEN PALJON TAHANSA. Siis vaikka puoli litraa tai litra tai enemmän. Kysyttyäni, mikä se lääke on, hätkähti hiukan ja vastasi: "Oksynest" (tai "Oxynest"). "Pharmaca Fennica" ei tunne tuon nimistä valmistetta; mutta tuntee "Oxanest"-nimisen. Ja sen annostuksella ovat kyllä ylärajatkin: millilitroja ja milligrammoja! Harmaapukuinen sanoi vielä, että potilaallapa ei ole kipuja, koska otsa ei ole kurtussa. Jossakin muussa välissä kysyin potilaan ravitsemuksesta. Harmaapukuinen vastasi, että hänelle ei anneta enää ravintoa, koska hänellä on ummetus, mutta jos ummetus loppuu, ravitsemuksen antamista voidaan toki jatkaa. Mutta vähän myöhemmin saavuttuaan jälleen huoneeseen kertoi poistavansa nenä-maha-letkun ja sanottuaan "Tämä tuntuu nyt vähän inhottavalta" veti nenä-maha-letkun pois. Kun letkun mahapää tuli näkyviin, siinä näkyi hyytelömäistä ainetta, jonka väri muistutti veren väriä, mutta oli sinisemmän punaista. Sängyn vierellä oli myös nuorempi henkilökuntalainen, oletettavasti hoitaja, jonka ilme hänen nähtyään letkun mahapään meni hyvin hämmästyneeksi; samalla hän sanoi hyvin hämmästyneesti: "Mitääh?!" Harmaapukuinen käänsi naamansa kohti nuorempaa, joka oli pukeutunut perinteiseen tapaan valkoiseen housupukuun, ja sanoi kylmän rauhallisesti: "Mahanestettä!". Nuoremmalle jäi epäuskoinen ja hämmästynyt ilme. Ajoittain harmaa kävi imuroimassa omaiseni suusta ja nielusta nestettä ja kai limaa "Itkavac"-imurilla. Omaiseni ei siis selvästikään voinut korjata asentoaan, vaikka hänen oli erittäin vaikea hengittää. Harmaa kävi myös esittelemässä omaiseni jalkoja, ehkä niiden väriä, ja totesi kuoleman olevan lähellä. Jäi sellainen kuva, että harmaa mahtaili: tämäpäs kuolee kohta! Iltapäivällä omaiseni suusta alkoi kuulua kuplivan nesteen ääntä; suussa näkyi väritöntä nestettä. Menin kertomaan siitä henkilökunnalle. Taisi olla juuri harmaa, joka kysyi: "Huoneessa 2?". Sanoi tulevansa pian. Mutta ei ollut hoitajilla mitään kiirettä. Tuo itsevarmasti käyttäytyvä, pitkähkö, laiha nainen taisi vielä imuroida "Itkavac"-imurilla, mutta vähän myöhemmin totesi potilaan kuolleen. Kysyi minulta kuoleman kellonaikaa. Minä jäin vielä istumaan omaiseni luokse monen minuutin ajaksi, mutta enää hänessä ei näkynyt eikä kuulunut mitään elonmerkkiä. Minäpä kerron. Aamupäivässä, ehkä jo aikaisemminkin, omaiseeni oli pantu jotakin ainetta tai aineita, joka esti tai jotka estivät hänen tahdosta-riippuvaisia lihaksiaan toimimasta - tai lihaksille toimintakäskyjä vieviä hermojaan toimimasta. Ehkä juuri sillä piikki-ruiskulla, joka oli harmaan kädessä, kun aamupäivällä saavuin. Siksi hän ei voinut muuttaa asentoaan, vaikka hänen oli mm. erittäin vaikea hengittää ja taatusti muutenkin paha olla yhdessä ja samassa asennossa, tönkön näköisenä. Eikä otsa voi kurtussa ollakaan, kun otsan lihakset eivät toimi. Lopulta tuo asennon-korjaamattomuus - ja ties mikä - johti hänen tukehtumiseensa suussa-olevaan nesteeseen - ja johtivat ties mihin muuhunkin - vaikka vähän aikaa koetti hengittää kuplien välityksellä. Ja nuoremman hoitajan hämmästys osoitti, että "mahanesteessä" oli jotakin, jota ei olisi pitänyt olla. Kun omaiseni oli vielä Joensuussa tehostetun valvonnan osastolla, soitin sinne. Olin kuullut huhua, että omaiseni siirrettäisiin pian Lieksaan. Puhelussa kysyin, siirretäänkö hänet Lieksaan. Hoitaja oikein hämmästyi ja sanoi, että ei häntä olla siirtämässä Lieksaan, kyllä jatketaan Joensuussa. Lupasin tulla käymään seuraavassa päivässä. Mutta seuraavassa päivässä Joensuusta jo soitettiin ja sanottiin, että omaiseni siirretään Lieksaan kunhan sairasauto vain saadaan. Saman päivän illassa menin sitten Lieksan vuodeosastolle omaiseni luokse, kuten edellä kerroin. Tuuliviirimäisesti siis vaihtuivat Joensuussa erikoissairaanhoidossa suunnitelmat. Puhelussani Joensuuhun kysyin myös potilaan ravitsemuksesta. Hoitaja vastasi, ettei tiedä ravitsemuksesta. Kukas sen sitten tietää, elleivät hoitajat ja lääkärit! Kummallisen lyhyen ajan omaistani pidettiin Joensuussa odottamassa mahdollista voinnin parantumista. Kun omaiseni oli vielä Kuopiossa KYS:ssa, kysyin sielläkin, lienee-ollut-hoitajalta potilaan ravitsemuksesta. Hoitaja vastasi: "En voi puhua."! Kun omaiseni kuolemasta oli kulunut vuorokausia, kävelin polulla Brahean alueella. Vastaani tuli harmaa, eri vaatteissa. Minut nähdessään sanoi teennäisellä äänellä: "Hui!". Nämä tapahtuivat vuodessa 2019.